Minä Olen

Kuvassa Pia Airio-Huuhtanen juurivoimaa vahvistamassa! Kuvaaja: Janika Huuhtanen.

"Kun se muuttui perhokseksi, toukat eivät puhuneet sen kauneudesta vaan siitä, kuinka outo siitä oli tullut. He halusivat perhosen muuttuvan takaisin siksi, mikä se oli aina ollut. Mutta sillä oli siivet.” Dean Jackson

 

Olen Pia Airio-Huuhtanen. Ammatiltani olen terveystieteidenmaisteri, kätilö, ammatillinen opettaja ja työyhteisösovittelija. Työkokemukseni on ohjannut polkuani yhä vahvemmin ennaltaehkäisyn ja terveyttä edistävään toimintaan.

Olen paneutunut syvällisesti mm. luoviin menetelmiin kuten Vedic Art`n, shamanismiin sekä energiatyöskentelyyn. Minulle on jo kertynyt pitkä kokemus erilaisten ryhmien vetämisestä sekä syvällisestä valmentamisesta yksilöasiakkaiden kanssa erilaisissa organisaatioissa kuten yrittäjänäkin.

Uteliaisuus ja into oppia koko ajan uutta kuljettavat minua eteenpäin. Palveluni pohjautuvat tieteeseen, koulutukseen, monipuoliseen työkokemukseeni sekä omakohtaisiin kokemuksiini. Valmennuskokemusta minulle on kertynyt lähes 20 vuotta. Valmentajan työ on siitä hieno ammatti, että siinä voi kehittyä niin ammatillisesti kuin ihmisenäkin. Olen valmentanut niin duunareita kuin kansainvälisiä huipputason yritysjohtajiakin. Äitiys, isovanhemmuus ja perhe ovat kantavat voimani sekä vahva elämäni peruskallio.

Luonto on ollut voimallinen ja aina läsnä oleva opettajani sekä tukija matkallani. Jo aivan pienestä tytöstä lähtien olen viettänyt paljon aikaa yksin metsässä, kiipeillyt puissa ja römynnyt pelloilla. Olin vilkas ja liikunnallinen lapsi. Koen suurena rikkautena vapauden, jonka lapsuus minulle tarjosi. En ole koskaan pelännyt metsää, joka on pyhä paikka minulle.

Luonto on toiminut väsymättömänä oppaana koko elämäni ajan, kulkiessani kohti omia sisäisiä kipupisteitäni ja haavojani. Se on tarjonnut lohtuaan vaikkapa suruaikoina ja armollisia levähdyksen hetkiä ruuhka¬vuosissani. Yhtälailla se on antanut lähtemättömiä ilon, täyttymyksen, riemun ja haltioitumisen hetkiä. Luontoäidille olen kelvannut aina juuri sellaisena kuin olen. Se itsessään on jo eheyttävä ja arvokas kokemus. Maalaaminen, piirtäminen ja kuorolaulu toivat vastapainoa vilkkaudelleni. Mielikuvitukseni on ollut yksi vahva työkaluni matkallani kohti shamanismia. 

Henkinen matkani alkoi parikymppisenä, 90-luvun alussa, sairastuessani nuorena selkäsairauteen, joka esti minua toimimasta kätilön ammatissani. Hakiessani apua kipuihini, kohtasin terveydenhuollossamme välinpitämättömyyttä; minua ei kuunneltu eikä kipuihini suhtauduttu vakavasti. Ehkäpä se johtui siitä, että olin urheillut paljon ja näytin terveyden perikuvalta. Onneksi olin kuitenkin sinnikäs ja lopulta pääsin tutkimuksiin, selästäni löytyi vaikea-asteinen murtuma ja nikama siirtymä. Diagnoosi oli lopulta helpotus ja kipuni saivat selityksen. Rankat urheilulajit kuitenkin vaihtuivat joogaan, jonka koen olleen yksi merkittävä käännekohta henkisellä polullani. 

Pääsin onnekseni heti kätilöopiston jälkeen opiskelemaan yliopistoon terveystieteitä, erikoistuin kehittämis- ja suunnittelutehtäviin. Esikoisemme syntyi 1995 ja koin äitiyden tervetulleena, eheyttävänä ja uutena roolina itselleni. Osasin arvostaa kivuttomuuttani ja kehon hyvää palautumista, jota sujuvasti edennyt raskaus edisti. Elämä näytti vaihteeksi aurinkoisemman puolensa itsestään.

Työelämä imaisi minut projektimaailmaan erilaisiin kehittämis- ja valmennustehtäviin sosiaali- terveys ja koulutusaloille. Vaikka työtahti on projektityössä kuluttavaa, se tuntui sopivan luonteelleni. Ajatustyö kulki usein kuitenkin mukana myös kotiin ja monesti projektin loputtua takki oli aivan tyhjä. Projektityö vaatii jatkuvaa muuntautumista ja paljon voimavaroja. Tunsin usein projektien jälkeen tarvetta hengähtää ja pysähtyä. Onneksi olen toiminut itseäni kuunnellen.

Useamman vuoden kipujaksot olivat johdatelleet minut jo varhain 90-luvulla vaihtoehtoisien kivunlieitysten kuten akupunktion, osteopatian ja hypnoosin pariin. Julkinen terveydenhuoltomme ei kyennyt auttamaan minua kivunlievityksessä. Siten sairauteni johdatteli polkuani henkisten asioiden pariin ja avasi myohemmin oven monenlaisiin menetelmiin kuten shamanismiin ja Vedic Art`n. Toisen lapsen syntyessä vuonna 2000, henkisyydestä tuli entistä tärkeämpi osa elämääni. Koin perheen ja läsnäolon lapsilleni tärkeänä, joka muokkasi arvopohjaani terveemmälle pohjalle. Aloin tehdä tietoisia valintoja ja myös elää arvopohjani mukaisesti. 

Tiedonjanoni henkisiin asioihin oli kova. Kävin reikikurssit, masteriksi asti. Henkisyys on toiminut pelastusrenkaana kohdatessani elämässäni asioita, jotka ylittivät jaksamiseni ja kantokykyni rajat. Vuonna 2013 tein Elaine Aronin testin, jonka mukaan olen erityisherkkä. Herkkyyttä käsitteleviin tutkimuksiin perehtyessäni, ymmärsin, että aistin esimerkiksi työyhteisöjen, läheisieni sekä asiakkaiden olotiloja tavallista vahvemmin. Eipä siis ihme, että väsyin ja uuvuin tavallista helpommin, sillä ärsyketulva on herkälle erittäin kuormittavaa. Minun polkuuni on kuitenkin kuulunut astua epämukavuusalueelleni ja haastaa itseni. Sisäinen voima voi kasvaa silloin uusille tasoille, mutta se on vaatinut vastapainokseen myös hiljentymisen taidon, jotta en menettäisi herkkyyttäni.

Sisäinen palo muiden auttamiseen ja palvelemiseen oli vuosien saatossa salakavalasti syönyt myös omaa voimaani vaikka tiedostin jo paremmin jaksamiseni rajat. Koetin suojella itseäni kuormitukselta. Olen paneutunut vuosien saatossa erilaisten kurssien ja tehtyjen tutkimusten muodossa aikamme ilmiöhin mm. työyhteisön kehittämiseen, kiusaamiseen, uupumukseen, johtajuuteen ja narsismiin.

Aloin ymmärtää, että nykyinen yksilöille sysätty vastuu yhteiskunnallisista ongelmista on nurinkurinen tapa viedä huomio pois työelämän raaistumisesta ja vaativuudesta. Jokaisella meistä on oma vastuumme hyvinvoinnistamme, mutta liian usein työntekijät jäävät kuitenkin yksin vailla johtotason tukea eikä epäkohtiin puututa riittävän ajoissa. Kysymys on rakenteista ja johtamiskulttuuristamme, johon yksittäinen työntekijä ei voi läheskään aina vaikuttaa. Työelämämme polttaa loppuun nyt jopa nuoria ihmisiä, mikä on mielestäni signaali, johon tulisi viipymättä puuttua.

Kokemukseni ovat ohjanneet minut pysähtymään itseni äärelle useampaan kertaan elämäni aikana. Tie ei ole ollut helppo tai suora, vaan erehdysten kautta olen oppinut erottelukykyä ja energioiden vaikutusta asioihin, ihmisiin ja kokonaisuuteen. Vuonna 2018 työuupumuksena alkanut prosessi koitui siunaukseksi, koska annoin itselleni aikaa palautumiseen juuri niin kauan kuin koin sen tarpeelliseksi. Kummallinen merkityksettömyyden ja tyhjyyden tunne valtasi minut uupumiseni kynnyksellä. Luopuminen ja irtipäästäminen ovat keventäneet taakkaani, kun minusta on kerros kerrokselta poistettu vanhoja ehdollistumia, ajatus- ja toimintamalleja. Matka on vaatinut olemisen tilaan suostumisen ja hiljentymisen, se on ollut todellinen syväsukellus. Hiljentymisen kautta löysin voimavarojani ja luovuuteni jälleen uudestaan.

Yksinäisyyden sietäminen on yksi tärkeimmistä taidoistani pitkällä henkisellä polullani. Se on antanut minulle myös mahdollisuuden olla samaistumatta ja kiinnittymättä asioihin, jotka eivät tee minulle hyvää. Kaikki kokemukseni ovat kirkastaneet omia arvojani ja siten vieneet minua lähemmäs omaa totuuttani. Tiedän selviytyväni monenlaisista tilanteista. Tämä kaikki on vaatinut sitkeyttä ja kärsivällisyyttä.

"Vastoinkäymiset ovat monesti siunaus valepuvussa."

Jan Fridegård

Olin hakeutunut taideterapiaan 2018, uupumukseni vuoksi toimiessani pitkään auttajan rooleissa. Monet paikkakunnan muutokset, taloprojektit ja muut elämän kriisit lisäsivät reppuni painavuutta. Työnohjausta ei projektimaailmassa tunneta, joten taakkaa oli tästäkin kertynyt jo pitkältä ajalta. Siitäkin huolimatta, että olin hakenut apua haasteisiini. Säännöllisessä taideterapiassa sain huomata, että kun sanat loppuivat, alkoivat maalaukset puhua minussa. Aikamme ei valitettavasti vielä arvosta sisäistä työtä vaan enemmänkin suorittamista. Koin ajoittain sisäänpäin kääntymisen aikoihin syviä arvottomuuden, jopa häpeän tunteita, jotka nakersivat uskoa itseeni ja tehtävääni. Olin kuitenkin sitoutunut itsetutkiskeluun vahvasti. Sitkeästi itseni äärelle asettuessani, aloin kokea kaivattua eheytymistä. Antautuessani prosessille, huomasin konkreettisia muutoksia itsessäni. Ymmärsin mm. seisovani itseni puolella, liikuttuvani ja itku tuli helposti puhdistaen syvältä. Olin astunut paranemisen polulle itsemyötätunto oppaanani.

Auttajan roolissa ihminen voi kadottaa itsensä, kuten minullekin ajoittain kävi. Olin tottunut asettamaan muut itseni edelle, hautaamalla omat tarpeeni. Rehellinen itsensä tutkiskelu ja haavojen tunnistaminen olivat avaimia muutokselle. Maalaamisen kautta tunsin, että minua ravittiin sisältä käsin ja pääsin kosketukseen sisäisen lapseni kanssa. En ole tehnyt matkaani ainoastaan itseni vaan  sukupolvien ketjujen vuoksi. Tuore isovanhemmuus vahvisti voimaani ja lisäten vastuutani. Työskentelin rummuttamalla, luonnossa liikkumalla, maalaamalla ja kirjoittamalla.

Esivanhempien kokemusten edessä, omat murheet asettuivat oikeisiin mittasuhteisiin ja tajusin, että jokaisella ihmisellä on täällä arvo ja merkitys. Aloin tiedostaa itsessäni syklisyyttä ja rytmisyyttä, jota vastaan olin joutunut toimimaan pakkotahtisessa työelämässä. Stressin helpottaessa aloin löytää tasapainon ja yhteyden itseeni jälleen. Tiedostin myös, että sukulinjassani on parantajia, joiden jalanjälkiä olen seurannut myös tässä elämässäni. Henkisen polun kulkijan tie ei ole useinkaan helppo, jossa oman roolin löytyminen ei ole aina yksioikoinen tie. Mitä vanhemmasta sielusta on kyse, sen epäitsekkäämpi on tie. Monesti omat unelmat ovat sivuseikka isompien projektien rinnalla. Tämä vaihe voi vaatia äärimmäistä sitkeyttä, kärsivällisyyttä ja sisäistä voimaa. Tämän lisäksi omat sisäiset ristiriidat on ratkottava, jotta pääsee eteenpäin elämässään. Usein olemme itse itsemme pahin este ja olennaista on ottaa vastuu omasta elämästä.

Matkan varrella olen oppinut pitämään puoleni ja asettamaan rajoja, jotta olen saanut lunastaa oman voimani takaisin. Samaan aikaan opin olemaan armollisempi itselleni. Opin arvostamaan omaa polkuani, kutsumustani ja tekemääni työtä. Tiedän, että jokaisella meistä, on merkitystä. Verho ohenee koko ajan ja olemme uuden ajan edessä, jota emme ole ihmiskuntana vielä koskaan ennen kokeneet!

Olen päättänyt nauttia matkastani ja jakaa kokemukseni kautta saatua tietoa eteenpäin kanssakulkijoilleni. Ymmärrän, että etsimisellä, tiedon hakemisella, kohtaamisilla, uupumisella ja rakkauden täyteisillä kokemuksilla on ollut tarkoitus riisua minua paljaaksi, synnyttäen minut aidoksi itsekseni. 

"Tärkeän päätöksen hetkellä meidän kannattaa luottaa vaistoon ja tunteeseen, koska järki pyrkii viemään meidät kauas unelmastamme selittäen, että vielä ei ole oikea hetki. Järki pelkää tappiota kun taas vaisto rakastaa elämää ja sen haasteita."

Paulo Coelho